Viimeksi  päivitetty 

04-03-08

Miehen solmut

Tämä on täysin subjektiivinen kuvaus Miehen solmuista, joka esitettiin Ruosupäivän iltana ravintola Restaurang Kompanietissa Uumajassa. Varmasti jokaiselle katsojista jäi oma mielikuva näytelmän päätyttyä, ja se ei välttämättä ole ollenkaan sama kuin minun mielikuvani.

Näytelmä koostui neljän elämässään epäonnistuneen miehen kokemuksien kuvauksesta sekä mykästä hanuristista, joka piti huolta siitä että miehille riitti viinaa ja pillereitä. Tapio Tamminen Väiskinä oli huithapeli, jolla oli uskovaiset vanhemmat. Hän muisteli turvallisen varmaa lapsuuttaan, kuinka isä, äiti ja kolme lasta makasivat kaikki samassa leveässä sängyssä ja kuuntelivat, kun äiti luki Kalevalaa. Väiski oli jostakin vähän epävarmaksi jääneestä periaatteellisesta syystä katkera uskonnolle ja tuumi että äidin iltasadut olivat hyödyllisempiä kuin että alkaa vanhoilla päivillään etsiä satuja uskonnosta. Väiski näki kai itsensä uskonnollisuuden - tai olisiko ollut arkipäivän - uhrina. Hänellä oli päiväunelmia naisesta joka passaisi ja huolehtisi hänestä ja hänen tarvitsisi vain olla neuvoton, nauttiva lapsi, jonkilainen Uuno Turhapuron ja James Bondin välimuoto. Väinö hukutti epätoivonsa työhön – mielenkiintoista kyllä siivoamiseen, pyykkien pesuun, kaupassa käymiseen ja roskapussien viemiseen. Kumpikohan vanhemmista toimi Väinön esikuvana? Vai yrittikö Väiski valittaa sitä, että hänetkin pakotettiin osallistumaan perheen jokapäiväiseen työntekoon?

Taparikollisella, huumekundi Villellä, jota esitti Markku Pakkanen, oli juoppo ja väkivaltainen isä, joka  viihdytti itseään vainoamalla Villen äitiä, jos tämä joskus unohti hankkia perjantaipullon taloon. Pojasta tuli rikollinen ja vankilakundi, joka vietti aikaansa talossa niin usein, että halusi lopulta pysyväksi asukkaaksi – edes siivoamaan. Villestä tuli väkivaltaisten kotiolojen, huumeiden ja rikollisuuden uhri.

Urpo Tirrin esittämältä Mikolta, olivat vaimo ja sosiaalitoimisto vieneet lapset. Se oli hänen suurin epätoivonsa ja ahdistuksensa aiheensa. Vaimo halusi miehestä eroon, pitää lapset, ja syytti häntä insestistä, joka romahdutti Mikon elämän. Hän menetti työpaikkansa päiväkodissa. Ahneet appivanhemmat yrittivät saada hänet maksamaan jopa itse tekemistään huonekaluista. Lapsiaan Mikko ei saanut tavata kuin hyvin harvoin. He lakkasivat kutsumasta Mikkoa isäksi ja vieraantuivat. Mitä tekee syytetty mies, joka jokaisessa tilanteessa yrittää väistää riitaa, alistuu ja jota ei kukaan usko? Mikko oli vaimon ja yhteiskunnan uhri.

Jussi Vartiaista Einona oli käytetty seksuaalisesti hyväksi. ”Anaali sadisti”, kutsui hän isäänsä. Saman sadistin hän löysi myös itsestään kiduttaessaan kissoja, joiden tuhkan hän kävi viemässä isänsä haudalle. Kaveri, joka oli myös joutunut saman hyväksikäytön uhriksi, kidutti kaloja kuivalla maalla. Isänsä kaltaisen pedofiilin hän löysi myös itsestään käyttäessään hyväkseen nuoria pehmytihoisia poikia … ja uhrin historia jäi toistamaan itseään ja etsimään uusia uhreja.

Vaikka näytelmä ensi kädessä herätti sääliä ja ehkä myötätuntoakin elämässään umpikujaan joutuneita miehiä kohtaan, se nosti pinnalle myös muutamia kysymyksiä. Jokainen mies vaikeuksineen oli ajautunut omaan roskalaatikkoonsa, josta ulospääsyä ei ollut. He olivat menneisyyden vankeja ilman omaa syytään tai omaa panostaan, vastuuttomasti umpikujassa. Syy oli Jumalassa, isässä, äidissä, vaimossa, sosiaalissa, yhteiskunnassa tai appivanhemmissa. Kaikkia heppuja yhdisti näytelmässä myös kyvyttömyys kivuta ulos konteineristaan, sinne he jäivät.

Näytelmän kuvasi miehen hätää, mutta sen sanomaksi tulkitsin sen, että he kaikki kuitenkin olivat itse täysin syyttömiä ja syyntakeettomia olosuhteiden uhreja, ilman muuta mahdollisuutta vaikuttaa omaan elämäänsä kuin valittaa siitä kavereilleen. Miehet eivät pystyneet jättämään menneisyyttä taakseen, rakentamaan uutta elämää tai ratkaisemaan ongelmiaan. Miksiköhän aikuiset miehet eivät itse olleet yhtään elämästään vastuussa? Näinköhän ne kaikki normaalit miehet ajattelevat vai ovatko nämä vain epätoivoisten takakadun spurgujen mietteitä laitamyötäisessä? Tilastotiedot kyllä näyttävät ainakin ruosumiesten huolestuttavasti väistävän vastuuta elämästä ja valitsevan Einon lailla sen vihonviimeisen pakotien.

Toisaalta taas kuvaa Miesten solmut osittain näyttelijöiden omaa todellisuutta, joka ei ole yhtä synkkä kuin mitä näytelmä väittää. Todellisuuden miehet ovat ottaneet elämästään kiinni ihan toisella tavalla kuin mitä näytelmä antaa ymmärtää. Silti vaatii rohkeutta antaa osa elämäänsä katselijoiden riepotettavaksi.

Näytelmän Väiski hukutti surunsa loputtomaan työhön ja päiväunelmiin, Ville viinaan ja huumeisiin, Mikko alistui epätoivoonsa ja Eino valmisteli itsemurhaa. Surullinen kuvaus miehen ahdistuksesta, joka pakotti katsojatkin samaan toivottomuuden kontaineriin. Sinne ei pieninkään auringosäde osunut. – Isien antamat esikuvat ovat tärkeitä, mutta myös me kasvatamme pojat mieheiksi, totesi eräs näytelmää katsoneista äideistä. - Tällaisiksiko me heidät kasvatamme?

Näytelmälle voi katsojana antaa monta eri perspektiiviä. Jos Miehen solmut oli kertomus juuri näistä miehistä, se oli tarinana ihan vakuuttava. Jos taas tarinat oli tarkoitus yleistää ja tehdä niistä jonkinlainen yleinen normi, en ole samaa mieltä. Joku empaattisempi katsoja olisi ehkä tajunnut sääliä miehiä ehdottomammin, minä en. Se olisi vaatinut vastauksen kysymykseen: Mikä sitten on mies, jos miehen elämästä vastuussa on aina joku muu!?

Valoteknikkona toimi Erkki Neirola.